Valehtelevat lapset

Avainaiheita: mentalisaatiokyvyttömyys, sukupolvien vaihdos, ylisukupolviset periytyvät käytösmallit, välttely ja kohtaaminen, yhteinen kasvu, parantuminen, rehellisyys, totuuden tähden rohkaistuminen ja rakkauden voitto, Aabrahamin uhraus, lapsiuhrit, Baalinpalvonta, siviilipsykologiaa kuolevaiselta toiselle, pitkätekstipureksittavaksi

Niinsanottu "suuri ikäluokka" on ilmeisesti sankoin joukoin saanut kontolleen lapsia, jotka eivät kasva aikuisiksi; jotka kiertelevät ja luimistelevat. Joista ei ota selvää, ja jotka välttelevät sekä katsetta että rehellistä puhetta.

Usein niillä ei ole työpaikkaa, parisuhdetta tai lapsia. Niiden sanavarastoon kuuluu psykiatrisia diagnooseja enemmän kuin fyysisiä, ja ne selittelevät ongelmiaan niillä. Niitä saatetaan kuvailla sanoilla "auktoriteettivastainen" tai "erikoinen". Erikoista on, jos löydät sellaisen, jolla on työ, perhe yhdessä ja joka täyttäisi kunniallisuuden määritelmät.

Yleistämättä. Monella nimittäin on työpaikka, lapsia ja asuntolainaa. Silti jostain syystä nämä yllämainitut tapaukset ovat useinmiten tapetilla ja edustavat kyseistä ikäluokkaa.

Näiden lasten sukupolven eräänä edustajana on mieleni päälle noussut joitakin ajatuksia, joista en uskalla olla kirjoittamatta... Jos Luoja suo, näistä ajatuskuvioiden avauksista voi olla jonain päivänä jotain ymmärrys-öljyä jopa vanhempiemme ikäisille, tai mikä kaikessa pelottavuudessaan ja traagisuudessaan, lastemme ikäluokalle. Ehkä jotain riittää omallenikin.

Lapset ovat kuitenkin niitä, joiden täytyy tehdä jälkipyykki edellisten sukupolvien käytöksestä ja päättelyistä, ja yrittää ymmärtää, missä edelliset menivät vikaan; missä onnistuivat; mikä siitä on "inhimillisen rakkauden" nimessä anteeksiannettavissa ja mitä täytyy omasta elämästään karsia pois kuin pahimpia tuholaisia. Ei ole reilua ei, mutta niin se menee.

Ideaalitilanne olisi, jos sitä pyykkiä ehtisi tehdä edeltävän sukupolven kanssa yhdessä.

Rakkaudesta, ja säälistä, vanhempaa sukupolvea kohtaan, jotka vielä ovat sankoin joukoin keskuudessamme kanssakäymässä, vaikuttamassa ja myös tuskastelemassa nuorempien kanssa... kehoitan heitä harkitsemaan sanojeni todenperäisyyttä raadollisuudestaan huolimatta niinä aikuisina joita he ovat, omien lapsellisuuksiensa ohi.

Ehkä kummankin (sukupolven) lapsellisuudet vielä väistyvät ja täten nämä osapuolet saisivat valon, niin että elämästä tulisi parempaa, ja jotta edes Herran edessä ihminen, iki-lapsi, voisi olla peittämättömin kasvoin, ja puhua suorin sanoin omista mielipahoistaan ja siten saada myös rehellistä puhetta takaisin - ja todellisen, kestävän avun ja, anteeksi aivan kaikesta pahasta mitä on tullut tehtyä - joko ajattelemattomuuttaan tai itsekeskeisellä tarkoituksellakin.

"Mikseivät nämä lapset kasva aikuiseksi?"

Mitä tarkoitat lapsella? Ikänumeroita vai asennetta? Kohteletko lastasi kuin ikääntyvää yksittäistä ihmistä, vai ikipenikkaa jolta ei ole odotettavissa mitään muuta kuin lapsellisuuksia, tunarointeja ja hävettävää. Tai mikä pahempaa, suurempia suorituksia kuin itseltäsi.

Mitä aikuisuus on?

Vastuun ottoa sosiaalisena olentona yhteiskunnassa omassa paikassaan? Itsetuntoa? Omaatuntoa? Palkkapussin diginumerokokonaisuus, velan suuruus suhteessa takaisinmaksuvuosikymmeniin ja ansiomerkit todisteena siitä ettei ole velttona laiskotellut kotona [lämmitetyssä uusavuttomien paratiisissa, kaupungissa] päivät pääksytysten, toisin kuin silloin omassa nuoruudessa kun piti olla suoraselkäinen ja todistaa arvonsa...

Kukaan ei voi ansaita ihmisarvoa, eikä ansaita oikeutta olla olemassa. Sitä vain on olemassa tai ei ole, ja jälkikäteen nähdään miten itsekukin on omista poluistaan ja tilanteistaan selvinnyt ja mitä jälkiviisauksia niistä saadaan aikaiseksi.

"Miksi ne [lapset] valehtelevat? Miksi ne ovat niin hankalia ja leväperäisiä?!"

Tunnetko kuka lapsesi ihmisenä on? Oletko valmis tuntemaan, tai oletko kertonut hänelle, jos olet? Vaikka tämä on lapsesi (tai ikätoverisi lapsi) iästään huolimatta ja kohtelun eron raja hiuksenhieno, se kuitenkin on. Ja jokaisen täytyy itse etsiä se.

Monesta ryhmään A. eli nykyisen "suuren ikäluokan" edustajasta, on tuntunut turhauttavalta katsella tätä lastensa sukupolvea B., jotka eivät "suostu menemään töihin, eivät suostu ottamaan lainaa, eivät ole kasvattajiksi lapsille, eivätkä tuo leipää pöytään". Ne "eivät edes koskaan tee mitään, eivät käytä aikaansa mihinkään, ja luuhaamiseltaan eivät viitsi edes maksaa pientä velkaa". Niistä "ei koskaan saa mitään irti, kun ne vaan kiemurtelee ja pälyilee", ja jos joku niistä osaa edes kätellä kunnolla tai syödä ravintolassa käyttäytyen normaalien pöytätapojen mukaisesti, niin "se on ihme".

Nuorempi sukupolvi, sanotaanko ryhmäksi C., voi olla sitten jo sellainen, joka ei ole oppinut edes kasvon ilmeitä, tervehtimistä, reaaliaikaisen keskustelun perusdynamiikkaa tai olemaan henkisesti läsnä edes ruokailun aikana.

Vaikka nuoremmat (C.) tulevat omat selviytymistapansa ja metodinsa oppimaan heijastaen ryhmä B:tä sekoittuen oman aikansa maailmaan, se ei muuta sitä, että moni B:n käytösongelma selittyy, kuinka A:t kohteli/evat B:tä. Samoin kuin A:t oppivat aikoinaan omilta aikuisiltaan.

Ja jos ei siitä totuudesta edes puhuta, niin me olemme kaikki ikuisessa noidankehässä, jonka on kuitenkin jossain vaiheessa pysähdyttävä - keinolla tai toisella. Niin kauan kuin meillä kellään on aikaa tehdä millekään mitään, meidän pitäisi tehdä kaikkemme sitä mukaa kun pystymme, pysäyttääksemme sen tai auttaaksemme sitä pysähtymään - ainakin omassa elämässämme. Muuten se pysähtyy väkisin rumimmalla mahdollisella tavalla, yllättäen kun ollaan housut kintuissa.

Kulttuuri muuttuu yksilö tai perhe kerrallaan. Ja vastoin kuin A:n edustajat usein hokevat, Suomi ei ole lintukoto, maailma ei ole turvallinen paikka, eikä suomalaisuus ole mikään tae kunniallisuudelle, terveydelle tai taidokkuudelle. Velaksi ostaminen ei ole hyve, tai velalla oleva talo oma. Sisu on kyllä meillä selkärangassa, mutta se voi huonosti kasvatettuna tai ruokittuna olla vain itsepäisyyttä, uppiniskaisuutta tai pahimmassa tapauksessa pakko-oireista ympäristönsä ja siinä olevien ihmisten miltei täydellistä havainnointikyvyttömyyttä, syöden ihmisen omaa elämää arjessa ja kostautuen monena huonona tuloksena väärinkäsitysten kasautuessa valheiden vuoreksi. Jatkuvan mentalisaatiokyvyttömyyden jälkeisiä maanjäristyksiä odottaen.

Lasten kasvatuksen suurin haaste on ihan varmasti ylipäätään pitää pieni hento olento elossa. Mutta entä henkinen perintö, entä käyttäytymismallit, entä ylisukupolviset rasitteet vajavuuksien perimän suhteen, entä yhteinen ylisukupolvinen perintö - sen eteen toimiminen, sen siirto, sen jatkaminen.

Vastuun kanto vaatii sitoutumista, ja sitoutumiseen vaaditaan motivaatiota. Mistä saada motivaatiota, jos kokemus on, että oma työpanos ei koskaan riitä [mihinkään]. Tai, että omaa läsnäoloa ei kaivata tai tarvita mihinkään; ettei ole tervetullut tai arvostettu ihmisenä tai ajatteluun kykeneväisenä olentona: jos aina kohdellaan "kuin pikkulasta". Miten sellainen voisi uskoa koskaan olevansa mitään, varsinkaan kasvattajana?

Jokainen meistä on joskus ollut ihan fyysisesti lapsi, ja lapsi on lapsena vain kokematon ihminen, josta opettamalla tehdään taitava aikuinen. Tai taitamaton.

Kateellisuus on erityisesti eräs teollisenkin maailman ongelmista. Jos seniori jakaisi tietotaitoaan nuoremmalle sukupolvelle, on aivan liian monta vaaranpaikkaa siihen, että eläkemaksujen ja loputtoman keksimällä keksityn byrokratia-helvetin takia kokeneempi syrjäytettäisiin liian varhain näin riistäen ansaitut eläkemaksut ja vanhuuden turvan, koska nuoremmasta odotetaan tilalle uutta über-menschiä. Lupailut tehokkaasta super-työntekijästä, jolla ei koskaan olisi sairaspoissaoloja, joka voitaisiin keplotella ulos ennen eläkkeitä, jolla ei toivon mukaan olisi edes perheenlisäystoiveita ja jonka työpanos olisi maksettavissa pelkällä rahalla... houkuttelevia kimalluksia työnantajalle. Mutta odotettu työpanos, johon ei kuitenkaan todellisuudessa voida yltää. Nuoret kuitenkin ovat ihan yhtälailla kipeitä ja väsyneitä kuin "muutkin ihmiset". Kultaiset muistohattarat siitä, kuinka ryhmä A. ei koskaan olisi ollut niin heikko ja laiska että mikään ongelma olisi ollut työn esteenä, tai etteikö työ olisi parantanut kaikkia "ikäviä ajatuksia ja murheita" jotka oli vain saatava pois suoritus-elämän tieltä...

"Arbeit macht frei" tarkoittaa, "työ parantaa/vapauttaa". Se oli Natsi-Saksan työleirien motto muka kuvastamaan, kuinka työ vie ajatukset pois ahdistuksesta ja pelosta. Itseasiassa se oli likainen sisäpiirivitsi siitä, kuinka vankeja kävelytettiin nälkäkuoleman partaalla päämäärättömästi edes takaisin. No, ehkä työtä siinä oli jonkin kanniskelu johonkin, mutta jos tyyppi kuoli matkalla esimerkiksi uupumukseen ja nälkään niin se oli käytännöllisesti katsoen tämä vitsin kohokohta. Tai näin olen kuullut.

Egyptissä, Roomassa ja Ranskassa alempaa sosiaalista luokkaa on pidetty kurissa, aisoissa; väsyneenä, heikkona ja huijattavissa (koska joukossa on voimaa ja pelotetta myös rikkaille), hieman samoin tavoin. On keksimällä keksitty kaikenlaista "pakollista" puuhastelua, ja ravintona hiivalla pilattuja viljatuotteita, (myöhemmin valkoista sokeria) ja alkoholia (jossa on näitä kaikkia pilaannutettuna). Toki erona Natsi-Saksan työleireihin on ollut se, että tämä puuhastelu ollaan suunniteltu tuottamaan maksimaalinen hyöty hallitseville osapuolille. Natsi-Saksassa tarkoituksena oli kuitenkin hävittää nämä leireihin viedyt ali-ihmiset, kun taas yllä olevissa yhteiskuntamuodoissa hallitsijat kuitenkin halusivat pitää orjansa juuri ja juuri hengissä: tarpeeksi kunnossa, jotta nämä voisivat hoitaa annetut työtehtävät (esim. rakentamista), mutta tarpeeksi sairaina ja ajattelukyvyttöminä, jotta eivät päätyisi olemaan uhka.

Nykypäivän digitalisaation, tekoälyn ja robottien (kauan haaveiltujen golemien) ennennäkemättömän kehityksen myötä tämäkin pieni myönnytys alemman sosiaalisen luokan hyödyllisyydelle hallitsijoiden silmissä on alkanut rapistumaan kiihtyvässä mittakaavassa - paitsi jos otetaan huomioon väite, että pienen ihmisen ainut funktio (olemassaolon peruste, ylempiensä mukaan) olisi viivästyttää tulevaa lamaa pitämällä markkinat liikkeellä, eli kuluttaa ja siirtää rahaa, ja siinä metafyysinen (ei-konkreettinen) omaisuus, eli pelit ja sovellukset, ovat ihan omiaan. Peruskansalaisen omaisuus pienenee samaan aikaan kun rahan kulutus kasvaa; mikä diili.

Ja itseasiassa, nyky-ihmisen kuntouttavana työtoimintana tuntema päivä-aktiviteetti pahimmillaan on kaikkea muuta kuin eteenpäinvievää tai kannustavaa. On tapauksia, joissa vain sokeasti tilastojen takia ihmisiä sidotaan tiettyihin paikkoihin ja kellonaikoihin, täysin tilannetajuttomasti, hyödyttömästi, tekemään ei-mitään ja estäen yksilön elämässä muita, kauan rakennettuja tilaisuuksia tai mahdollisuuksia menestymiseen omilla aloillaan. Parhaimmillaan se sitten on sitä mitä pitääkin, eli osana esimerkiksi sairastelusta toipumista ja työmaailmaan palautumista, joka saattaa johtaa osaamisen, itsetunnon ja taidokkuuden kasvuun ja oikean työpaikan löytymiseen.

Nyky-Suomi on yllättävän lähellä näitä yllämainittuja, jos on valmis erottelemaan suomalaista hyvinvointia siitä, miksi me kaikki voimme itseasiassa myös aika pahoin, eri tavoin. Ihan turha heittää jotain 'Afrikkalaiset savimajoissaan' -korttia; niillä sentään ilmeisesti on perheensä ja monta mielenterveysongelmaa vähemmän, vaikka rihkamaa ja laitteita puuttuukin. Länsimaalaisten kippaamat jätevuoret kyllä sisältävät toisaalta kuvien mukaan halpaa roskaa (esim. juuri sesongista poistetut, ehjät vaatteet) yllin kyllin, jos siellä haluttaisiin pukeutua huonosti mitoitettuihin vaatteisiin joiden tehtävä on vääntää kehoja muotoihin ja asentoihin, jotka tekevät kipuja ja kasvuhäiriöitä....... Vaikka olenkin kiitollinen monesta nyky-Suomessa käytettävissä olevasta luksuksesta tai elämän helpottajasta, on menty aivan liian pitkälle lelujen hamstrauksen ja siihen keskittyvän kehityksen suhteen. Muutenkin Afrikan pahimmat ongelmat juontavat juurensa samasta lähteestä, kuin maailman muidenkin kolkkien: systemaattinen velkaantumiseen ajaminen; Afrikan kohdalla maille annetaan "kehitysapua" sitä vastaan, että ulkopuoliset tahot voivat saada yksinoikeuden käyttää heidän luonnonresurssejaan; aggressiivinen lääketeollisuuskamppanjointi, jossa pakkorokotukset ovat olleet siellä jo pitkään arkea (yksi "kehitysavun" muoto); sotaherra-kulttuuri, josta saamme kiittää Brittien tiedustelupalvelua ja heidän värväysohjelmaansa...

Joskus, aina silloin tällöin, mietin, kuinka kodittomuudestakin selviytyisi ihan eri tavalla (artikkeleitani aiheesta verkkolehti Nauhalainen.fi:ssä: artikkeli 1 ja artikkeli 2), jos niinsanotusti nuppi toimisi. Harmi vain, että harva terve tai selväjärkinen jää kodittomaksi. Niitäkin tapauksia onneksi löytyy, jotka pystyvät sallimuksesta siunattuina etukäteen näkemään riskit tai tulevat romahdukset (esim omassa palkkaodotteessaan, uranvaihdossa, elämänmuutoksessa tai muussa) ja ennakoimalla minimoimaan negatiiviset vaikutukset. Esim, pakkamaan tavaransa varastoon ja muuttamaan vaikka pakettiautoon itse valitsemiensa aikataulujen ja tarvikkeiden kera elämän seuraavan vaiheen alkua odottaessa... Ettei tarvitsisi pelätä henkensä (tai omaisuutensa) edestä ihan niin paljon joka kerta kun silmiään lepuuttaa.

Moni, esimerkiksi nämä kodittomien päihdeongelmaisten massat, jotka ovat koronan aikaan ilmaantuneet Amerikan kaduille, lienevät todellisuudessa mm. (sairaita) yksityisyrittäjiä, jotka ovat karanteenien ja muiden rajoitusten myötä ajautuneet konkurssiin. Ei ole enää ollut varaa maksaa vuokraa tai lainaa lääkkeiden jälkeen...... Ja siinä sitä ollaan. Joidenkin paikallisten säädösten takia nämä ihmiset ryhmitettiin tietyille alueille, ja näitä tapahtumaketjujen uhreja saadaan sitten upeasti käytettyä propagandatyökaluna. (Uutiskuvissa h-h-huumeneuloja - jotka olivat todellisuudessa insuliinipiikkejä.)

Heillä ei ollut aikaa muuttaa elämäänsä, tai mahdollisesti aivokapasiteettia kesken samanaikaisten kriisien, järjestää elämäänsä näppärästi. Surkea tilanne, ja sitä yleensä erityisesti kaupungeissa näkyvä kodittomuus on. Karmea tilanne.

Länsimaalaisen elintason nousukiitoon liittyy monta varjopuolta, joihin on pakko pureutua. Välttelemällä aiheita, huijaamalla itseään ja olemalla sokea uhri katastrofin minkä hyvänsä iskiessä tuho on paljon pahempaa kuin jos olisi edes ollut tietoinen ongelmista eli heikkouksista ja riskeistä - silloin alitajunta olisi pystynyt työstämään mahdollisia ongelmia jo etukäteen, pala kerrallaan, kuormittamatta työmuistia, ja siten lisännyt arjen joustokykyä ja mahdollisuuksia onnistua useammin ja useammassa tilanteessa. Hiljaista rakentamista.

Ongelmia tekniikan, eli lelujen parannuksessa ja lisäyksessä, on valheellinen turva. Batmaninkin on otettava huomioon se, että köysipyssy saattaa jumiutua, ja olla kykeneväinen tekemään jotain muuta. Vielä joitakin vuosikymmeniä sitten, joskus muinoin ryhmä A:n lapsuudessa, tämä oli Suomessakin itsestäänselvää. Jotkut A:sta ovat myös muistaneet opettaa sen B:lle, ja ehkä jotkut C:stä ovat olleet niin onnekkaita että heidän tylsät (NWOn mielestä niskuroivat, uppiniskaiset) aikuis-yksilönsä ovat opettaneet jotain tästä ajatusmallista myös heille.

Jos jääkaappi olisikin kauko-ohjattava, siinä täytyy olla mahdollisuus käsisäätöön. Saati Luoja parantakoon, kun puhutaan autoista. Tai entä jos jotain sattuisi satelliitille tai puhelinmastolle (ja jotain voi aina sattua, aivan sama mitä insinöörit keksivät), eikä olisi mahdollisuutta soittaa marjametsästä, että olen eksyksissä. Miten kaukana todellisuudesta on ajatussuunta, jossa eksynyt marjastaja on sen arvoinen, tai niin avuton, että tämän takia täytyy olla valmis myrkyttämään luontomme kokonaisuudessaan ehkä vuosisadoiksi, kaatamaan metsämme kuuluvuuksien parannukseksi (tukiasemat ja niiden huoltoreitit sekä radioaaltojen häiriöttömyys) ja hävittämään (tappamaan) eläimet ensin säteilyllä tai myrkyllä ja loput ruoan (saaliin ja kasvien/marjojen) puutoksella.

Luit oikein. En tarkoita etteikö avunpyyntö tai -saanti olisi tärkeää, mutta että miksei voinut olla isossa ja vieraassa metsässä navigaattorin ohella mukana myös kompassia ja karttaa? Eikö se olisi ollut vastuullista ja jopa vaadittavaa? Ei välttämättä tarvitse olla erä-Jooseppi ja lukea ilmansuuntia muurahaispesistä tai oksien kasvusuunnista, kompassikin on huipputekninen laite jota pitää osata lukea ja joka on suhteellisen luotettava (riippuen polarisaation tilasta, kompassin ehyydestä tai lähelläolevista metalleista, tai kuten Karin tapauksessa... [Karista lisää kirjassa Jalostettu Kuolema: Erotetut, joka on ladattavissa pdf-tiedostona :])... Siis toisaalta, senkään varaan ei kannata laskea kaikkea.

Väitteitä on, joilla oikeutetaan vanhojen taajuuksien poistamista käytöstä ja uusien ottamista käyttöön.

Puhutaan vakoilusta, ...

[-mikä vitsi! Itärajalla on hiljennetty (peruskansalaisten perushölinän) kuuluvuuksia, jotta Itä-naapurin olisi vaikeampi vakoilla. Kuuluvuuden heikentämisellä taas saadaan ihmiset vaatimaan itselleen toimivaa kuuluvuutta (uudemmalla, huomattavasti vaarallisemmalla teknologialla - ainoalla, mitä tarjotaan, elleivät ihmiset erityisesti älyä vaatia turvallisempaa teknologiaa ja yleisesti vain vaativat "parempaa kuuluvuutta") mm. eksyneitä tai haavottuneita varten, tai langattomien sähkömittareiden, riistakameroiden ja mestästyskoirien paikantimien varjolla. Kuuluvuuden heikennys aiheuttaa myös sen, että puhelin joutuu säteilemään enemmän. Paikantimet ovat vaarallisia myös koirille (pitääkö säteilyn vaaroja vielä perustella tällä vuosisadalla??) aivan kuin riistakamerat kaikille metsän asukeille.

Palveluntarjoajien häikäilemättömyys ei ole minulle mitenkään uutta, kyllä he tietävät suunnilleen mitä tekevät. Mutta että kansalainen antautuu ottamaan "plutoniumsauvan taskuun" (kuten puolisoni vertaa)!

Puhumattakaan kaikesta hermomyrkystä, jota nämä modernit marjanpoimijat huolettomasti navigaattoriensa kanssa levittävät Thermacelleineen pitkin metsiämme. Näin myrkyttäen tulevat sadot sekä marjoista että muusta hyödynnettävästä, ja riistan sekä tärkeät pölyttäjät joita ilman marjojamme ei mahdollisesti tulisi - mm. hyttyset. Ja tietysti itsensä. Mutta "ei huolta, kuolet seuraamuksiin vasta kun olet sen ikäinen että orjan sietääkin kuolla, eikä meitä kiinnosta kuinka hitaasti ja tuskallisesti se rapistumisesi ja vihdoin kuolemasi tapahtuu". Ja tämä vain yhtenä kaikista niistä myrkyistä, joita Suomenkin viranomaiset, jotka ovat iskostaneet itsestään niin ehdottoman luotettavan ja tarkan maineen, sallivat [eli joidenkin kansalaisten mielestä sama asia, kuin että julistaisivat kannattavaksi].

Itsekään en yhtään arvosta mahdollisesti tauteja levittäviä verenimijöitä tai lihaani repiviä tai ihon alle porautuvia [pienikokoisia] metsä-hirviöitä, mutta on muitakin tapoja yrittää suojautua, esimerkiksi tarpeeksi löysät/paksut/peittävät vaatteet hyvänä alkuna. Vaikka jos Herra päättää, niin mitkään suojavarustukset eivät auta, nimimerkillä Kokemustaon.]

... samaan aikaan kun kaikki [puhelimessa puhuttu] puhe jokatapauksessa tallennetaan ja tarkistetaan, joko esim. CIA:n tai CCP:n toimesta; valitse lempparisi.

Ongelmia suomalaisessa kulttuurissa on myös vahva mentalisaatiokyvyttömyys. Se tarkoittaa käytännössä tiedostamattomuutta siitä, että sanoina ilmaistu ajatus ei välttämättä ole ymmärrettävissä siten, kuin sen olisi itse ajatellut. Laiskasti, onnettomasti tai ajattelemattomasti suoritettu ulosanti on äärimmäisen vaikeaa vastaanottaa, huomioiden että vastaanottajan sanavarasto, niiden käyttäminen tai kokemuspohja voi poiketa huomattavasti sanojan todellisuudesta.

Pahimmassa tapauksessa tähän mentalisaatiokyvyttömyyteen liittyy kammottava, ylpeyden sanelema asennevamma, jossa kyseinen, vähintäänkin osittain tiedostamaton ajatusvirhe olettaa, että toisen ymmärtämättömyyden täytyy johtua siitä, että tämä olisi vajaaälyinen tai että toinen tahallaan, kiusallaan on kuin ymmärtämättä ja sitten kostoksi haukutaan keskustelun toinen osapuoli lyttyyn pilaten viimeinenkin mahdollisuus yhteistyöstä.

Ylisukupolvinen kommunikointi se vasta onkin radikaalisti erilaisempaa kuin koskaan aiemmin, ihmisten viettäessä todellista elämäänsä suurimmaksi osaksi jossain muualla kuin kehossaan eli siellä missä näyttäisivät olevan.

Maskit ovat pahentaneet tilannetta entisestään; kauhulla suren ryhmän B. ja C. lapsia (eli vaikka D.), jotka ovat joutuneet vaille vanhemmilta opittuja reaktioita julkisilla paikoilla, riippuvaisena esimerkiksi aasialaisesta viestinnästä, jossa elekulttuuri poikkeaa aika paljon omastamme, ainakin ja varsinkin, jos puhutaan kuten asia on: anime hallitsee markkinoita ja sisältää usein kovin ristiriitaista elekieltä meidän omaamme nähden. Poikkeuksena lienee esimerkiksi Muumit (eli tunnettu jaksoina 1-78 tai "vanhoina Muumeina", jotka ovat itseasiassa ihan eri sarjaa kuin myöhemmin tulleet jaksot, joka selittää äkillisen tarinankerronnallisen/elekielellisen muutoksen :o ), ja muutama muu laadukas, Japani-yhteistöinen länsimaalaisten kirjoittama ja länsimaalaisille lapsille tilattu sarja jostain 1990-luvulta. Mutta ne mitä yleensä ymmärretään aidompana animena, ovat jo huomattavasti erilaisempia, ja niiden tunneilmaisutavoista meikäläinen kalkkis ei ole ainakaan ymmärtänyt lapsenakaan oikein mitään.

No, nyt päästään jo melkein asiaan. (Miksi kirjoitan aina näin pitkästi vaikka tarkoitin lyhyesti? Mentalisaatiota kai parantaakseni.... Vaikka onneksi Samuli on taas ollut mukana selkiyttämässä ajatuskuvioitani lukijalle ^.^)

Porukka A. on kasvanut aikalailla "täällä". On toki luettu kirjoja, jopa katsottu joissain talouksissa mustavalko-telkkariakin, ja tiedetään mitä on unelmoida, eläytyä ja olla mielikuvitusmatkalla. Leikkiä, näytellä, fiilistellä.
Samaan aikaan kun nämä ihmiset ovat kasvaneet aikuisiksi, eläneet menneen sodan jatkumisen pelossa ja vanhempiensa myötä pula-ajasta selviytymisessä; joita on opetettu lapsina selviytymään monipuolisesti; ovat nauttineet Suomen sähköistämisestä ja elämän helpottumisesta; selviytyneet lamasta kuka mitenkin ja ehkä päässet huokaisemaan helpotuksesta nousukauden tuotua mahdollisuuksia sekä työntekoon, lainan oton turvalliseen oletukseen ja jääneet ikuisen nousukauden toivon ansaan... Samaan aikaan, huomaamattaan, kun heillä oli kova kiire tehdä töitä ja varmistaa elatusta, suojaa ja turvaa, lapset onkin kasvattanut pääasiassa TV.

Se on ymmärrettävää, se on inhimillistä. Siihen aikaan yhdeksänkymmentäluvulla, viihteentarjoajien piti vielä todistella vanhemmille olevansa turvallisia lastenvahteja ja laadukkaita apuopettajia ja tukikasvattajia. Ymmärrettävää, inhimillistä, anteeksiannettavaa. Onhan niitä tarinoita tehty todella tarkasti, kauniisti ja hellyyttävästikin.

Mutta ryhmän A. sokeus ja itsekielto tästä tilanteesta ja kieltäytyminen ymmärtää, että se oli moka, todella paha moka, johtaa tilanteeseen, jossa A. ja B. eivät kykene kommunikoimaan, ja helposti siihen, että B. on jätetty ilman eväitä, joita vanhempien olisi pitänyt antaa. Niitä eväitä olisi ollut käytöstapakoodiston ja toimistokulttuurin, hiljaisuuden ja kiltteyden sijasta (tai vähintään ohessa) omatoimisuus, itsekunnioitus (ja sen ansaitseminen) ja ihmisarvo.

Se on ymmärrettävää, että kiireiset ihmiset väsyneenä, (raha- eli asumis, selviytymis- jne.) huolten painaessa ja ruokavalion (keinotekoisen) niukkuuden (eli liikaa myrkkyjä ja liian vähän ravinteita ja nekin mikrotettu) painaessa tiuskivat toisilleen. Ja on helpompaa laittaa lapset jonnekin, jossa ne pysyvät paikoillaan (eli turvassa) ja hiljaa edes hetken.
Se on niin ymmärrettävää. Ja niin vahingollista.

Lasten pitäisi olla aikuisen mukana oppimassa asioita. Miten niin vähän yli kymmenvuotias lapsi ei osaisi tehdä lisää-vain-vesi -perunamuussia ja keittää/uunittaa/höyryttää/paistaa nakkeja perheelle odottaessaan että vanhemmat tulee töistä kotiin. Missä vaiheessa lapsista tuli jaloissa pöyriviä riesoja ja kiusankappaleita, lasten sijaan. Lasten, joita toivottiin, tai ainakin joihin synnytyksessä sitouduttiin. Lapsia, joille haluttiin siirtää omaa osaamista, ja joiden toivottiin jalostavan niitä eteenpäin, ja joiden toivotaan pystyvän olemaan omatoimisia.

Väite: Kun toimistot.
Kun työelämä siirtyi jonnekin kauas, kun työ ei enää liittynyt siihen mitä kotona tapahtuu, kun työpaikasta ei enää ollut mitään konkreettista hyötyä kodille diginumeroiden lisäksi - ja hintana oli paheneva stressi, alati kasvava työtaakka ja ajan imeminen kohtuuttomasti.

Lapset jäivät yksin. Syötiin ruokaa josta ravinteet ja vitamiinit oltiin tapettu mikrossa, joka oli kyllästetty keinotekoisilla aineilla, jotka eivät ruokkineet. Ei terveitä kaloreita. Kasvattajina eli; tarinankertojina eli; kokemusten jakajina ja reaktioiden opettajina, toimivat television huippukoulutetut valehtelu- ja pedofiliamyönteiset aivopesijät poliittisine ja sotateollisine tarkoitusperineen.

Niin suuria rahoja tai muita resursseja ei olisi panostettu pelkkään lastenvahdin lörpöttelyyn.

MKULTRAn eräs uranuurtaja on World Psychiatric Associationin perustajajäsen ja ennen tätä American Psychiatric Associationin puheenjohtaja. MKULTRAn eräitä hankkeita on aiheuttaa täsmätraumoja ihan tarinankerronnallisin keinoin, lirvauttaakseen oikealla hetkellä jonkin halutun käyttäytymismallin. Eikä tämä riivaa pelkkiä lastenohjelmia, bongasin erään tällaisen tilanteen jokunen vuosi takaperin Kauniissa ja Rohkeissa ja se liittyi poliittisen mielipiteen asentamiseen.

Nämä vanhemmat, sukupolvi A. siis jätti lapsensa näiden kasvatettavaksi. Paetessaan tästä syntyvää syytteen ja syyllisyyden pelkoa he eivät ehdi havahtumaan, että he tekevät itselleen nyt samaa. TV:n ääressä nukutaan, syödään ja ollaan turvallisesti ja mukavasti ja luullaan itsetunnon kohotuksen olevan henkilökohtaista - eräs aivopesumetodi vuosikymmenten takaa.

Tarinoissa itsessään sinänsä ei ole mitään väärää. Toistan; ei pahuutta. Syöminen ei ole väärin, ei myöskään henkinen syöminen, huumori tai iloitseminen. Mukavasti istuminen tai muu kehonsa lepuuttaminen, viihtyminen ja unelmointi, ne eivät ole vääryyttä. Päiväunet eivät ole pahuutta (luulen, ainakaan tietyissä elämänvaiheissa).

Mutta on edesvastuuttomuutta ja typeryyttä (eli ajatuksen laiskuutta) olla tiedostamatta, että on vaarallista olla niin luottavainen "syöjä" kuin mitä nykyään ollaan. Tai mitä A. on oppinut olemaan. B. oppi ottamaan siitä lohtunsa, elämäntehtävänsä, identiteettinsä ja turvansa. C. pitää sitä ystävän sijasta opettajana, eikä voi ihan ymmärtää että mikä taas B:n ongelma on siinä. Meillä B:läisillä sentään oli se jatkuva hämmennys, että miksi meidän annettiin katsoa sitä tai sitä kehuttiin, vaikka se oli ristiriidassa A:n oppien ja moraalin kanssa. Ja hämmennys ja suuttuminen siitä, miksi A. itsekään ei käyttäytynyt niinkuin odotti meidän lasten käyttäytyvän.

Nykyään minulla on Herran antamia sanoja kuvailemaan ongelmaa. Baal, mitä se tarkoittaa? Raamatussa Baal on yhtä kuin eloton jumalankuva ja Vanhassa Testamentissa yleisin vihollinen aidon, elävän Jumalan palvonnalle on Baalin palvonta. Joissakin kohdissa Baal on monikossa: "he alkoivat palvomaan baaleja". Ne ovat siis elottomia kapineita, joilla ei ole tunteita - se ei halua auttaa ihmistä, eikä satuttaa, koska se ei tunne tai ajattele. Siltä anteeksi pyytäminen, sen koston pelkääminen - hulluutta ja hukkaan heitettyä aikaa ja tunnetta, joka voi mennä vakaviin mittasuhteisiin tai vain olla pois jostain tärkeästä. Ehkä nämä animekulttuurin figuurit ovat sellaisia?

Baalit ovat myös sanakirjallisesti: juhlat. Tanssiaiset, itseasiassa. Tanssiaisiin taas liittyy mitä? Esiintyminen, maine, sosiaalinen kanssakäyminen tai -verkostoituminen tai -kiipeäminen, työmahdollisuuksien luonti tai uraputken varmistelu, vauraudesta nautiskelu tai sen vakuuttelu, hetken hienoksi itsensä tunteminen (feikein keinoin joka syö itsetuntoa arjesta), rahan meno (ja mahdollinen velkautuminen tai, että se on pois jostain muusta tärkeästä). Ja Humputtelu, eli "kevyt hauskanpito" jonka sivuoireita ei kuitenkaan tunnusteta.

Baalien palvonnan eräs esimerkki löytyy heti omasta elämästäni. Olipa aikanaan eräs suuri tapahtuma vuosittain, jota odotin "kuin kuuta nousevaa". Oli myös eräs pienempi tapahtuma, joka järjestettiin pari-muutama kertaa vuodessa. Koko vuoden lohduttauduin, kannustauduin ja rohkaisin itseäni masentavissa työtehtävissä, hermoromahduksen partaalla, kivuissa ja sairauksissa, suunnittelemalla ja haaveillen tapahtumaan/-miin liittyvistä asioista. Kuinka sitten ansaitsemallani palkalla voisin ostaa, sanotaanko, uudet kengät, ja minkälaisen asusteen kanssa olisi täydellinen look minkä kanssa. Mitä kangasta, millä rahalla, minkälaisella kaavalla, missä taskun paikka ja montako korvakorua missä järjestyksessä. Sitten kun päivä tuli, voi sitä laittautumisen määrää. Siellä oli myös ainut hetki tavata kavereita (olen sosiaalisesti aika kyvytön). Tapahtuman jälkeen, ehkä yhden päivän ajan, olin tyytyväinen. Sitten alkoi seuraavan odotus ja suunnittelu. Tuntui, että elämäni ai minuuteni jäi sinne, ja kaikki väliaika oli vain... väliaikaa.

En syytä siis tapahtumaa, vaan asennettani. Ikäänkuin palvoin näitä baaleja, koska ne olivat mielenterveyteni kiinnekohtia, niitä asioita joita odotetaan tulevaisuudelta ja joiden varaan lasketaan koko elämä; tavoitteet, syitä elää ja jaksaa vielä huomiseen. Saati jossain kurannielemis-arkitoimessa, josta olisi pitänyt häipyä, jos se kerran oli niin kuormittavaa. Työpaikkoja on hyvin erilaisia, ihan saman firmankin sisällä. Onko välttämättä pakko olla juuri siinä hommassa mikä vie mehut antamatta ajoittain myös ansaittua onnistumisen iloa. Omaa paikkaa ei osaa muovata jos ei uskalla myöntää että on paha olla.

Samalla tavalla voidaan puhua esim. lomamatkan odotuksesta. Sillä erolla ehkä tuohon omaan kertomukseeni, etten ehtinyt nuoressa aikuisuudessani silloin koskaan päästä elämänvaiheeseen, jossa olisin ehtinyt elättelemään toiveita mistään suuremmista suunnitelmista, kuten tonnien matkustuksista tai satojen varusteista sinne tai siellä. Onni siis siinäkin köyhyydessä. Palkat meni pieniin laskuihin joita ei edes osannut ottaa huomioon ajoissa.... Olisinpa silti, vähyydessään, osannut siirtää nekin (voima)varat ajoissa johonkin, niin ettei joka kerta olisi tullut huonous- ja luuseri-traumaa pienen työpalkkion mennessä taas johonkin muuhun, kuin miksi sinne itkua pidätellen meni ja paha oloa purkien lähti. Ja, olisi ollut tietoisempi niiden muiden (henkistenkin) kulujen oikeista syistä, seurauksista ja hyödyistä/haitoista.

"Mikä on juhlan/matkan/kohokohdan todellinen hinta", pitäisi useammin kuulua kysyttävän.

Tai niinkuin esimerkiksi joulun (aiempi kirjoitukseni aiheesta); siinäkin on yksi esimerkki baalista. Sen varaan asetetaan niin järjetön lista odotuksia, toiveita ja painoarvoa, että ollaan valmiita sekä ottamaan älyttömästi velkaa ja tuhlaamaan mahdollisesti jo valmiiksi tiukasta budjetistaan enemmän, kuin mitä rahatilanne kestäisi, että uhraamaan elämästä järjenvastaisesti aikaa ja voimavaroja, esimerkiksi pois hoitamattomista ihmissuhdeasioista. Ja niitä ei ehkä voi jälkikäteen hoitaa, kun tilanteet meni jo. Ennen tätä suurta baalia ei raaskita käydä asioita läpi baalin hengen, kyseenalaistamattomuuden eli pyhyyden rikkomattomuuden pelossa; sen aikana ei ainakaan uskalleta tehdä mitään muuta kuin pakottautua hyvälle tuulelle..... Vaikka stressin ja kuormituksen tuottama itku ja raivo vähän purskahtelisikin välistä.

Ja ihan turha ihmetellä, miksi sukupolvi B. on niin traumatisoitunut joulusta. Baali, jota on palvottu niin hartaasti että lapset reaaliaikaisine hätineen ovat kuin ilmaa, tai roskia tiellä. Pelko nähdessä vanhempien olevan räjähtämäisillään huolesta tai muusta, jota lapsi ei osaa selittää, helpottaa tai ymmärrä syytä. Sitten ollaan itkua pidätellen tai hampaita kiristellen virnuilemassa eli "hymyilemässä", toivottamassa rauhaa ja "olemassa iloisia".

Mitä lapsen pitäisi tästä kaikesta ajatella tai tuntea? Jos on kuulunut niihin onnekkaisiin perheisiin, jossa on ollut varaa kalliisiin leluihin, niin ainakin yksi asia, mitä joulu varmasti tuottaa, on lisää elottomien esineiden palvontaa; kaiken sen teeskentelyn, patoutuneen riitelyn ja pahan mielen jälkeen saa vihdoinkin käsiinsä sen nuken, tai lelufiguurin tai kuten jo oman sukupolveni kohdalla, sen videopelin. Lapsi voi hyvinkin oppia sellaisen logiikan, että kaikki se paha on todellakin ollut sen esineen arvoista ja näin näiden elottomien turhuuksien takia täytyy tai voi siis vastaisuudessakin kokea ja aiheuttaa yhtä paljon pahaa mieltä. Tai vähintäänkin, että kaiken pahan voi aina parantaa tarpeeksi hyvillä leluilla. Ja sitten vielä kivenkovaan vaahdotaan siitä, miten tämä baali, eli tilanne, on niin tärkeä, hieno, arvokas ja pyhä ja ainiin, sehän on vielä kristillinenkin.

Ei ole, ei ainakaan tuollaisessa muodossa. Tuo on irstas, ironisten perhesurmaajien ja lapsenmurhaajien baali.

Tämä luonnollisesti on yksi niistä asioista, jotka kuvastavat ryhmän A. ja B. eroa, kommunikaatiorasitteita ja siis mentalisaatiokyvyttömyyttä.

Ja se, että moni B:n edustaja sitten päätti hyväksyä, että jaaha, tätä siis elämän pitäisi olla; tätä siis meidän kulttuurimme moraali on ja näin on siis sekä kannustettua että sallittua toimia; näin siis menestytään. Ironialla ja valehtelulla, esittämisellä ja läheisten ulkoistamisella. Ja vajoamalla TV:n ja pelien maailmaan olemaan joku muu, jossain muualla, jossa myös vakuutellaan illuusiota moraaliudesta, urheudesta ja kunniallisuudesta. Näissä sentään saa olla ja uskoa, edes hetken, että asia on juuri näin.

Ennen kuin jakso loppuu ja todellisuus, syyllisyys ja tielläolon paha mieli muistuttavat itsestään.

Väliin nousi mieleen ajatus Aabrahamin melkein-uhrauksesta, joka hämmentää monia. Olen pohtinut, liittyisikö tilanne siihen, että koska niihin aikoihin oli normaalia uhrata eli tappaa lapsiaan Molokille tai Baalille, niin että oliko Aabraham, joka halusi väleihin Herran kanssa, valmis tekemään Herran eteen sen, mitä siihen aikaan oli normaalia tehdä myös näille epäjumalille (eli tunteettomille esineille, ei-mitääneille)... Herrahan sitten esti lapsen uhrauksen, mutta testi oli koettu.

Sitten C-reppanat. Ne B:läiset, jotka ovat menestyneet elämässään, usein seuraavat A:n esimerkkiä. Taulutelevisiot hallitsevat seiniä, ja aivopesuohjelmat pauhaavat, pitäen lapset hiljaisina ja tyytyväisinä täsmälleen niin kauan kuin valoshow on päällä. Kuin narkomaanit, joilla ei ole tunteidensäätelykeinoja todellisessa ympäristössä. 

Moni päätyy tunnesäätelyn tai traumaattisten tilanteiden, ristiriitaisten elämäntilanteiden ja toivottomuuden takia päihteisiin. Ja kaikkien pitäisi nykypäivänä olla sen verran sivistyneitä, että tiedostaa valon ja signaalien olevan itsessään asioita, joihin ihmiskeho voidaan totuttaa ja siten, koukuttaa. Sen lisäksi on paljon asioita ja kysymyksiä sinisestä valosta yhdistettynä näläntunteen säätelyyn, piiloäänitaajuuksista joilla joko kannustetaan, kiihotetaan tai saadaan nujerrettua tunteita, yhdistettynä näytettävään kuvastoon ja mahdollisesti liian nopeaan juonenkuljetukseen verrattuna kykyyn itse pohdiskella juonikuviota tai muodostaa siitä omaa mielipidettä, jotta ehtisi nähdä että nämä seikkailut tai niissä olevat päätelmät olivat vain erään hahmon päätelmiä jossain ulottuvuudessa jonain kertana.
Eivät suinkaan mitään moraalisesti hyväksyttyjä opetuksia, vaikka kuinka silloin tällöin vilahtaisikin jokin surullisen usein väärinymmärretty konsepti "Raamatullisesta viittauksesta". Maailma ei ole niin yksinkertainen. Valitettavasti.

Noniin. Miksi sakki B. on suurelta osin niin eristäytynyt aikuisiällään?

Eräitä syitä:

Koska niille on ehkä muodostunut käsitys, ettei niitä kaivata paikalle kuitenkaan. Toinen on, ettei niiden sanomisia ole jaksettu/ehditty/haluttu kuunnella ennenkään. Myös: miksi kuormittaisin puheellani toista enempää? Entä jos se sama palaute tulee vielä aikuisenakin, että A. ei jaksa tai halua prosessoida B:n mielipiteitä tai tietää mistään siitä mitä B. tietää.
Mitä B:lle jää? Olla tuppisuu. Jättää kertomatta. Kaunistella. Esittää, että on jotain mitä ei ole. Olla tuntematon. Eli valehdella.

Moni A:n aikalaisten kasvattama lapsi lähtökohtaisesti on kuitenkin oppinut peruskäytöstavat. Silloin ollaan (kuitenkin vielä) eletty "kunniallisen suomalaisuuden" aikaa, jossa silmiin on katsottu kun kätellään, ja on myös kätelty. Kädet on pesty kun on käyty vessassa ja kun tullaan sisään, pesulla on käyty muutenkin tarvittaessa ja vaatteet ollaan yleensä pidetty peruspuhtaina ja osattu syödä useammalla kihvelillä. Puhelimeen on vastattu nimellä ja ainakin useimmille vanhemmille on ollut aika normaalia lähettää postikortteja tai antaa uudelle tuttavalle käyntikortti, eli oltu olemassa omalla nimellä tässä todellisuudessa (jota ei kukaan meistä voi karata kuitenkaan).

Tämä käytöskoodiston oppinut mutta ylistressattujen vanhempien kuormittamista välttävä, televisiosta tunnesäätelyoppinsa ottanut B:n sukupolvi on kuitenkin saanut riesakseen aivan omanlaisensa ongelman, joka jää A:lta usein huomaamatta; myös koska B. on oppinut sen piilottamaan häpäisyn ja henkisen lyttäyksen pelossa, joka on osaltaan väärinkäsitystä A:n lapsuuden suorasanaisuuden (eli möläyttelyn) myötä. B:t ovat usein erinomaisella tunneälykkyydellä, nöyryydellä ja herkällä omallatunnolla varustettuja, "tuntosarvet" ylikierroksilla; joilla on hämmentävän monimutkainen sisäinen maailma, joka yrittää sanamuodoista ja äänenpainotuksista ylianalysoida tasapainoilunsa toisen tunneherkkyyden suhteen.

Tähän johtaa mentalisaatiokyvyttömyys eräässä pisteessään; jättäen kummankin arvailemaan ja hämmennyksissään olemaan kysymättä (empaattisesti).

Ja erilaiseen, reippaampaan mutta mykempään sosiaaliseen käyttäytymiseen tottunut ryhmä A. tuntuu usein ratkaisevan oman hämmennyksensä tilanteesta, epävarmuutensa toisen mielenliikkeistä, möläyttämällä jotain joka ruokkii B:n kokemusta alistavasta tai alentavasta kohtelusta, omasta arvottomuudesta ja huonosti suoritetusta elämästä.

Taas mietin C-ressuja. Nämä B:t nimittäin ovat ehkä sitten ottaneet itselleen asenteen, että he eivät ainakaan sitten möläyttele... tai varmuuden vuoksi sano mitään, mikä saattaisi riskeerata oman lapsensa traumatisoinnin. Eli edes nuhtele terveellä tavalla, kun se olisi aiheellista tai huomauta edes pehmeimmällä mahdollisella tavalla, että lapsi voisi tehdä jonkin asian paremmin, joka voisi johtaa elintärkeään kasvatukselliseen opetusprosessiin.

Jolloin he ovat niin vaiteliaita, että C:t ovat enemmän yksin kuin B:t... päätyen sen saman aivopesuporukan kynsiin. Mutta näillä C:läisillä on vielä vähemmän kiinnekohtia todellisuuteen, kavereihin tai konkreettiseen toimintaan kuin mitä B:läisillä oli.

Point:

Jos B. välttelee A:n kanssa suoraan puhumista koska jatkuvasti epäilee A:n moraalista selkärankaa tai kunniallisuutta, tai totuudenkestokykyä, se on ihan omaa syytä todellisten tilanteiden myötä. A., deal with it and work with yourself eli, A., alistu hyväksymään osallisuutesi ja työstä itseäsi.

A:n ihmettely B:n käytöksestä on ihan luontevaa, perusteltua ja ansaittua. Salamyhkäisiä yksilöitä on ihan perusteltua epäillä oman mielikuvituksen täyttäessä aukkoja vaikka millä. B., deal with it and grow a spine eli, B., hyväksy kritiikki ja kasvata sosiaalista selkärankaasi.

C:n tuleva katkeruus B:lle B:n jätettyä suojelematta C:tä saalistajilta on aivan perusteltua ja ansaittua. B, realize the risks forehand and stop it before it's too late - or if it's too late, at least say you're sorry eli, B., Tee jotain ennen kuin on liian myöhäistä tai jos on, ole edes aidosti pahoillasi.

Mitähän keinoja C:t keksivät selviytyä B:läisten traumoista - miten he saisivat estettyä D:läisten joutumista uhriksi? Miten D:t saisivat parannettua oman polkunsa, sekä olemalla vihainen A:lle, B:lle että C:lle kuitenkin antaen myös anteeksi (jotta katkeruus ei veisi heidän omia voimavarojaan ja jotteivat olisi niin kamalasti yllätettyjä löytäessään itseään mahdollisesti ikääntyessään samantapaisten kysymysten ääreltä kuin mistä ovat kantaneet vihaa ja katkeruutta. Anteeksi anto edelliselle sukupolvelle vasta siinä tilanteessa ei ole sekään myöhäistä ainakaan tulevan sukupolven kannalta vaan ehdottoman hyvä hetki siihen, mutta ongelman havaitseminen tarpeeksi ajoissa olisi antanut tilaisuuden nähdä tilanne ennen kuin se iskee päälle, saati auttanut yhdessäoloa sen edellisen kanssa, jotta riidan, valehtelun ja tuppisuisuuden sijaan saisimme iloita ja oppia toinen toisiltamme hyviä asioita.)

On urakkaa.

Ehkä voisimme enenevissä määrin sekä uskaltaa keskustella toistemme kanssa ja kysellä toisiltamme, jatkuvasti keksimättä itse lisää tasapainoilusääntöjä joilla pyrimme kaiken kasvun ja todellisen kustannuksella taituroimaan sosiaalisia koodistoja ja puhumissääntöjä, jottemme vain loukkaisi toisiamme... Silloin möläyttelynkin määrä vähenisi, eikä tarvitsisi loukata tai ottaa loukkauksena. Jos tuntee toisen, tietää koska toinen oikeasti haluaa loukata ja koska ei; tai kuinka itse olisi loukkaamatta tai loukkaisi edes tiedostaen; näin moni traaginen ihmissuhteen kärjistyminen jäisi tapahtumatta ja ihmissuhde kaatumatta.

Joskus rehellisyydestä kumpuava hetken mielipaha, herättävä kova sana tai kaatumista estävä tiukka ote on myös ihan tarpeellista aiheuttaa tai kokea, mutta kun puhutaan ihan kommunikoinista, toinen täytyy oikeasti tuntea (rajat, kieli, eleet, äänenkäyttö), jotta sen voi tehdä rakkauden tarkoitusperällä niin että se myös pääsee rakkauden työkaluna läpi aiheuttaen rakkauden hedelmää. Emme ole yleismääritelmien mukaisesti määriteltävissä olevia - käyttöopas on jokaisella ja joka porukassa tai perheessä erilainen.

Esimerkiksi vinkiksi A:lle: tutustu B:hen myös kestämällä se että se ehkä käyttää muutakin kun kahvia illanvietossa kavereiden kanssa. Niin ehkä itsekin teit nuorena. Älä pakota toista valehtelemaan.

Voisit myös kysyä, mitä se B. ylipäätään tekee "vapaa-aikanaan". Tiedosta että moni B. on kuolemanvakavasti masentunut siitä ettei sillä ehkä ole työtä tai kumppania; se ehkä kärsii siitä ettei se koe olevansa aikuinen saavutuksiltaan, vaikka kokeekin joka päivä ehkä tekevänsä jotain joka aiheuttaa stressiä, enemmän kuin mitä se jaksaisi kantaa. Ymmärrä esimerkiksi, että se "luusereiden pelaaminen" on B:n aikakauden edustajien juttu; jonka muuten A:n sukupolvi on sille tehnyt, esitellyt ja sihen kannustanut, ja deal with it. Se saattaa olla B:n identiteetille äärimmäisen iso juttu: missä maailmoissa se on kasvanut tai millaisena hahmona viettänyt aikaa. Sen ainainen vähättely ja minkä tahansa työn, vaikka työtoiminnan (kuuntelepa oikeasti tosielämän kertomuksia ja mieti miltä itse olisi tuntunut saman ikäisenä olla kuntouttavassa työtoiminnassa) korostus elämän pääasiana, ei masennukseen tai ihmissuhteeseenne juuri auta.

Sitten ehkä pääset näkemään, kuka B. on ja missä maailmassa, ja ihmissuhde saattaisi saada ihmeellisen nousujohteen. Vaikka se leivänansaintatoimi onkin tärkeä kysymys, tarvitseeko sen olla ihmisen elämän tärkein asia? Ainoa asia?

Ei se tarkoita, että A:n pitäisi olla samaa mieltä tai hyväksyä, sanotaanko vaikka ne pelit tai niiden opetukset. Toivottavasti ei hyväksy ihan sellaisenaan, mutta sen sijaan että katsomatta haukkuu (täten mitätöiden toisen arvostelukyvyn tai kiinnostuksen kohteet täysin), yrittäisi edes olla kärryillä siitä mitä kritisoi. Edes saataisiin keskusteluyhteys kun tiedostettaisiin kuka toinen itseasiassa on, tai edes missä universumissa. Ja löydettäisiin yhdessä niitä seikkoja sieltä skenaarioista ja tarinoista, joihin voitaisiin yhtyä, ja joille yhdessä nauraa tai kauhistella. Se B., jos se on oma lapsi, niin kyllä A. oletettavasti sen perusluonteen tuntee (tai on korkea aika tutustua), vaikka olisikin vuosikymmenet päällä. Helpottaa kummasti uutta tutustumista. Sama pätee hyviin ystävyksiin.

Ei silti mitään uutta auringon alla, samoja ongelmia on ollut ihmisillä aina, vaikka lelut, politiikka tai kieli muuttuisivat.

Eräs tapaus lapsuudesta nousee kuvaamaan mainiosti aihetta.

Maallinen isäni halusi tehdä minusta paremman ja oli sekä halukas että kyvykäs sijoittamaan siihen, jopa ulkopuolisten palkkioihin, ja sehän on vaikuttavaa. Hän laittoi minut ensimmäisella luokalla sekä piano- että viulutunneille. Mutta kurinalaisesti katseltuaan pari vuotta itkemistäni, joka ainut kerta kun yritin vääntää viululäksyjä, tämä Sibiksessä ensisellisti-tasolle kasvatettu mies liikuttui itsekin kyyneliin ja totesi, että "ei sun ole pakko soittaa jos se on niin kamalaa". Hän katkaisi tällä itse kokemansa sukurasitteen tekojen kautta ansaitusta vanhempien kunnioituksesta (siis kokemuksensa että sellainen olisi ollut, vaikka rakkautta olisi varmasti ollut muutoinkin), ja sain kokea olevani ihminen, jolla oli myös oikeus omiin tunteisiin ja tavoitteisiin sen ihan-vain-olemassaolevan-rakkauden lisäksi. Kiitollisena sekä myönnytyksestä lopettaa että etuoikeudesta jatkaa, ja kuitenkin musiikkia rakastavana, sitouduin jatkamaan pianotunneilla. [Ainakin kuudenteen luokkaan asti, jolloin oli liikaa murheita jaksaakseni soittaa - vaikka se olisi ehkä ollut se voimavara, jolla olisin kestänyt vasta alussa olevia vaikeuksia (kutsutaan myös elämäksi) paremmin. Onneksi olen saanut uusia mahdollisuuksia soittaa, ja Herra on antanut mitä soittaa. Rikkautta!]

B:lle toivoisin enemmän rohkeutta nähdä C:n todellisuus niin, että pystyisi myös, kuten A:nkin olisi pitänyt tai vielä voisi, osoittaa myös niitä epäkohtia sen taidokkaasti tehdyn taiteen lomassa. Keskustelkaa yhdessä, painakaa [pause], älkää fanittako niitä jumalina joita ei saa keskeyttää tai kyseenalaistaa. Miettikää, mitä vaihtoehtoja itse harkitsisitte annetuissa skenaarioissa.

Myös, B., anna A:lle mahdollisuus ja jaksa haluta uskoa, että A. on ihminen, jolla on mahdollisesti samantyyppisiä tunne-elämyksiä samankaltaisista asioista kuin itselläsi, samantyyppisillä peloilla, murheilla ja toiveilla, ja ymmärrä että A. ei ole ymmärtämätön; hänellä on eri näkökulma muodostettu erilaisessa maailmantilanteessa ja eri termein. Kunnioita sitä ja kuuntele, mutta pureskele jaetut viisaudet omaan käyttöösi soveltuviksi tai sopimittomiksi kuten kunnon ihminen ainakin.

Kasvakaa yksilöinä ja yhdessä, älkääkä antautuko ammattilaispropagandistijärjestöjen pakkosyötettäviksi.

Eihän mitään artikkeliakaan (tätäkään) pidä tai saa lukea sellaisenaan, vaan ottaa se eräänä esiteltynä näkemyksenä todellisuudesta, tai eräinä havaintoina. Totuus on aina paljon enemmän, ja jokaisen tiedon sisäistäminen ja asianyhteyksien kerääminen vie aikaa paljon enemmän kuin ulkoa opettelu. Miksi luet tätä artikkelia? Saadaksesi toivottavasti tästä jotain käytettävää omaan elämääsi, etkä minua miellyttääksesi. Voit ehkä saada tähän käytetyllä ajalla apukysymyksiä eri tilanteisiin, tai vaikka pelkkää turhautumista, joka kuitenkin joskus ehkä aiheuttaisi jonkin kysymyksen tai tilanteen joka ratkaisisi eteesi ilmaantuvia tapahtumia eteenpäin, niin että olet jo ehtinyt tulla hieman miettineeksi aiheen reunoilta.

Paitsi jos olen täysin epäonnistunut muodostamaan kirjoituksessa ajatuksiani ymmärrettäviksi tai ne olisivat elämäsi kannalta täysin merkityksettömiä, ja olisin vain tuhlannut aikaasi. Siinä tapauksessa pahoillaan olo olisi minun puolellani. Kiitän siis ennenkaikkea annetusta mahdollisuudesta.

Mitä vaikeammat ajat (joita nytkin eletään, myös Suomessa), sitä tarkempi täytyy olla. Eli resurssien kulutuksesta, joista tärkeimpänä on aika. "Mitä vähemmän puuta [laitettavaksi uuniin], sitä enemmän liekkiä täytyy hoitaa", huomasi Samuli-mieheni taannoin. Ja sitä tarkempi täytyy olla, mitä ruokaa valmistaa ja olla oikeaan aikaan paikalla. (Toki tiedämme eräänkin kokeneen uuninlämmittäjän koonneen koko uuniin täyteen puuta, sytyttävän sen yhdellä tikulla ja yhdellä tuohella ja palaavan paikalle juuri oikeaan aikaan sulkemaan hormin luukun, tietäen tieteellisen tarkasti sen maksimiin laskettu hyöty. Mutta me ei olla sellaisia pro-lämmittäjiä vielä :D) Siis, mitä vähemmän on aikaa, energiaa tai muuta henkistä kapasiteettia, sitä enemmän omaa toimintaa sietäisi vahdata.

Siis ennenkaikkea omaa, koska maailmassa ja elämässä on niin paljon sellaista, mitä emme voi kontrolloida; vain sitä, miten itse reagoimme siihen. Ja sillä voidaan vaikuttaa tuleviin tapahtumiin. Kaikki vaikuttaa, myös se ettemme tee tai sano mitään.

Vaikka nuhtelu (itsen tai toisen), joskus kovakin, on tarpeen, kumpi yhteisö on vahvempi: sellainen jossa nitistetään toista vai jossa tuetaan toisia? Tukeminen viisaampiin ja rohkeampiin suorituksiin, kohti fiksumpia valintoja; tukeminen kauaskatseisuuteen; armo heikkouden hetkellä, ja anteeksianto erityisesti tahattoman huonon suorituksen sattuessa. Yllättävää, miten monimutkaisella tavalla "hyvää peruskristillistä kulttuuriamme" on väännetty pienin väärin ajatusmallein kauhein vahingoin, esimerkiksi aikaansaaden ylisuorittajia ja alimitoittajia, hirviömäisiä vaatijoita ja kuoliaaksi kärsijöitä.

Tarkoitan tätä: On hyvä, jos voi elää ilman TV:tä. On hyvä, jos voi elää ilman päihteitä. On hyvä, on hyvä, on hyvä........ Plaa plaa. Vain Herra on hyvä. Me olemme ihmisiä. On hyvästä, eli Herrasta, jos ymmärrämme, että esim. päihteet vahingoittavat meitä itseämme usein tavoin, estävät voimasta paremmin jne, ja on hyvästä jos haluaisimme päästä niistä eroon.

Se on se avain asia; halu. Vapaa tahto.

Sitten, ihminen voi olla orja, eli ei pääse siitä eroon vaikka haluaisi. Mutta avain on tärkein asia, ja Herra lukee meidän sydämiämme ja muovaa polkumme sen mukaan (tai on tehnyt sen jo kauan sitten). Orjuuttamme voidaan ehkä käyttää vielä johonkin, ennen kuin pääsemme siitä vapaaksi: Herran riemuvuosi kuitenkin tulee jokaisella vielä vastaan, eli vapautuksen aika tai mahdollisuus. Osaammeko tarttua siihen ajan koittaessa?

Jos halu on todellinen, tulee ottaneeksi kiinni niistä pienistä ratkaisuvaihtoehdoista matkan varrella, jotka tulevat johtamaan siihen parempaan tilanteeseen. Eli, kärsivällinen kasvu palkitaan.

Mutta sitä tilannetta, sekasortoa ja kaaosta ihmisen alkaessa muuttaa suhtautumistaan asiaan tai toiseen, sitä voidaan käyttää... Ja vihoviimeisimpiä paholaisen juonia on ollut iskostaa ihmisiin se käsitys, että parannus on vain kirkosta haettavissa, eikä jatkuvasti kaikkialla oleva tilanteiden ketju; tai että Jumalalle voisi puhua vasta sitten kun on saanut elämänsä järjestykseen tai itsensä selvinpäin. Ei. Jumala kuulee kyllä vaikka olisikin Belsebulin vaikutuksen alaisena.

Ongelma on, että jos ihminen ei itse enää selvinpäin muista sitä. Mutta Herra on kuullut.

Siis nimenomaan silloin kun on siellä avun tarpeessa, hädän hetkellä, hukkumassa ongelmiin; se on se paikka ja aika ja tilanne jossa ihminen on kaikkein rehellisimmillään puhumassa Jumalan kanssa - ja sitä Hän arvostaa. Jos jonain päivänä pääset siisteissä vaatteissa selvinpäin itsellesi osoitetun seurakunnan kanssa johonkin jonka Herra on teille osoittanut kokouspaikaksi, pyhäköksi, niin hieno juttu. Mutta se ei ole pääasia, ei ainakaan vielä alussa.

Totuutta, suoraa puhetta, sitä Hän arvostaa. "Oi, jospa olisit kylmä tai palava", terveisin Raamattu.

Esimerkki 1: Taistelimme [Samulin ja minä,] itsemme kanssa erään pelin suhteen. Taistelimme ristiriidan kanssa, että onhan se kamalista aiheista ja hirveä dystopia. Kertakaikkisen perinteisesti ajateltuna kristityn ei sopisi tuollaista pelata. Mutta kun me Samulin kanssa olemme sellaisia dystopia-tutkijoita, yövahteja jos sallitte, niin kerta toisensa jälkeen ajaudumme tilanteisiin, joissa meidän pitää käsitellä aiheita joita on sekä raskas, ajoittain inhottava tai vastenmielinen, tai surullinen käsitellä. Aiheita, joita ei soisi kaikkien joutuvan miettimään.

Ja tässä on taas yksi avain: asenne.

Me siinä pohtiessamme, jatkaisimmeko pelaamista, otimme Raamatun ja kysyimme Isältä neuvoa. Voi mikä myrsky sieltä tulikaan, niin hirveää, tulikivenkatkuista tekstiä että olimme aivan nitistyneitä. Ai että. Ja, siinä lohduttomuudessa ja valmiina ottamaan jo tuomitun Herran hylkäämisen, pyysimme anteeksi vanhoihin tapoihin sortumista - ja palasimme pelin ääreen. No... Siinä sitten paljastui, sytytti ja valkeni, että Hän ei itseasiassa ollut puhunut meistä. Hän oli puhunut siitä skenaariosta; niistä ihmisistä joiden mielestä kyseinen skenaario on cool, ja jotka ovat osana rakentamassa sellaista tulevaisuutta huolettomasti, kuvitellen itse pääsevänsä hyville paikoille showssa. Hän keskusteli kanssamme aiheesta - elävä Jumala elää keskuudessamme! Järkyttävän tärkeä tilanne, eikä jäänyt viimeiseksi.

Hän ei pidä valehtelusta, emmekä me valehdelleet Hänelle siitä mitä me olemme. Ja keskustelu pääsi etenemään.

Verraten myös aiempaan esimerkkiin viulutunneista.

Esimerkki 2: Herralta saamani nuhteet liittyen vanhaan elämääni. Jälkikäteen muistellessa kaikkia paikkoja ja tilanteita, joissa olen ollut, niin juovuksissa, ja niin Herraa herjaten... Se järkytys, kun olen ymmärtänyt, miten paljon Hän on turvannut sielläkin ja tuollakin - kuinka Hän on itseasiassa arvostanut sikäli sitä, että olin ainakin jotain mielipidettä julkisesti (ja ehkä kunnon ihmiset osasivat myös varoa minua), ja itseasiassa perustellut mielipiteeni, enkä vain leikkaa-liimaa -taktikoinut. Mielipide oli toki väärä ja harhaanjohdettu, kuten yleensä nuorilla on, mutta oli sentään yritystä. Tiesin suunnilleen että ojennuksessa tosiaan oli kyse tekosistani ja osasin myös herätessäni hävetä - jota "hyvää elämää eläneet hyvät ihmiset" eivät millään halua tehdä (- uskoa että hekin ovat tehneet vääriä päätöksiä, olleet itsekkäitä ja aiheuttaneet tarpeetonta mielipahaa josta sietäisi hyvällä omallatunnolla olla pahoillaan kasvaakseen todellisemmin paremmaksi ihmiseksi ja läheiseksi).

Siis Isä oli myös tiennyt, miksi olin mitä mieltä olin; esim. määritelmäni pahiksista on edelleen jotakuinkin samaa kuin silloin, vaikka nimet ja ns. puolueet tai mytologiat olivat sekaisin. Hän tiesi mihin tulen joskus päätymään; Hän tiesi mihin sydämeni tähtäsi ja ... oli kaikesta niskuroinnistani huolimatta valmis antamaan uuden mahdollisuuden, ja auttamaan orjuudestani vapauteen. Ja mitä johdatuksia ja suojeluita, mitä mielenkiintoisimmilla keinoilla. Ihme-juttuja :D

Jokin aika sitten luettua Herran päivän tulosta: "-Katso, se päivä tulee liekehtivänä kuin tulinen uuni." Mal.3:19

Oma havaintoni: Jolla on "kaikki hyvin" (juuri nyt), ei osaa kaivata sitä (ajoissa). Jolla on kylmä tai nälkä, tavoittelee sitä henkensä edestä. Lause liittyy myös pelottavuuteen; Herran koulutuksessa sulatetaan ylimääräinen kuona pois: esimeksi se baalien palvonta.... tai se, että enenevästi uskaltaa kyseenalaistaa rituaaleja kuten mystisiä käytöskoodistoja jotka vain lisäävät pahaa mieltä ympärilleen. Uskaltaa ottaa vapauksia "pureskella ruokaansa".

Kiitos A., B. tai C. (, D.??) ajastasi ja toivottavasti provosoiduit sen verran, että jäät miettimään, millä tavoin ehkä kirjoitukseni aiheet näkyisivät omissa ympyröissäsi, ja kuinka voisit aina enenevissä määrin vähentää pahaa alistumalla (jatkossakin) sitkeästi etsimään tilanteita rakentaa hyvää ja tervettä. Ja antaa siten, omaa kasvuasi ja kipuasi armolla muistaen, toivoa tulevaisuuden suhteen, suorien sanojen myötä myös läheisellesi.

Tukekaamme toisiamme, älköömme nitistäkö. Tai edes toivokaamme päivittäin hartaammin, että pystyisimme siihen, niin ehkä Herra on suosiollisesti antanut ihmeillään niin sitten tapahtua.

Koska - millä voimalla ihminen esimerkiksi pääpaholaista Belsebulia tai monia ilkeilyn, hätääntymisen tai vääristetyn, ylimitoitetun itsesuojelun nimessä toimivia pahoja (Pan[iikki]-) henkiä vastaan kävisi, omalla voimallaanko? Varmaan.

Herran voimalla!!!

Milla

Kiitos Samulille jonka kanssa on keskusteltu näistäkin aiheista vuosien aikana ja joka teki ajatuskuvioistani taas selkeämpiä myös lukea...

PS. Vielä niistä soittotunneista... Yhtään vähättelemättä soitonopettajaani, eniten odotin harvinaisena herkkuna tätini antamia oppitunteja... Tai sitä, kun omalla isälläni oli aikaa.