Vuonna 2018 verkkolehti Nauhalainen.fi julkaisi Valvonnan ensimmäisen osan. Halusin kuitenkin julkaista sen myös täällä (koska Nauhalaisen tila on.. epäselvä?), ja Samuli suostui siihen, muutamilla pienillä korjauksilla ehostettuna. Vuonna 2019 kirjoitetun jatko-osan tynkä on edelleen julkaisematta (eikä julkaista vieläkään) - katsotaan... Jalostettu Kuolema -sarja on kuitenkin vienyt kaiken ajan ja kirjoitusmehut, ja - hyvä niin.
Toivottavasti nautitte tästä lyhyestä toimintapätkästä kuten minäkin.

Milla

Valvonta

Kirj. Samuli Taivalmäki

Tervetuloa Taivaaseen

Valvonta ja absoluuttinen kontrolli oltiin vihdoin saavutettu. Johtava hallintoelin eli Nollaajat raportoivat päivä toisensa jälkeen joka kotiin siitä, miten pahuus ollaan lopultakin nujerrettu ihmisten keskuudesta heidän valvovan silmänsä alla. Lain mukaan pakolliset visiotapetit puskevat joka päivä vähintään kerran raportteja rakkaudesta, suvaitsevaisuudesta ja vihollisten vastenmielisistä yrityksistä valheellisesti tuhota Nollaajien uskottavuutta valtionvastaisella propagandallaan. Käyttäen ympäristöä saastuttavia, puista julmasti raastettuja papereitaan he levittävät vale-uutisia ympäri täydellistä valtakuntaa jonka hallintoelin on nimennyt Taivaaksi.

       Taivaassa ei koskaan tapahdu mitään pahaa ja hallintoelimen raporttien mukaan se ei myöskään tunne mitään rajoja. "Taivas" Nollaajan eliittiuniformuun pukeutunut juontaja sanoo, "on ikuinen ja se ulottuu pinta-alaltaan kaikkialle maailmassa. Se on kaikkialla ja se ulottuu kaikkien sydämeen ja tässä taivaassa luonnollisesti kaikki me olemme jumalia. Ei nälkää, ei töitä, ei konflikteja, ei ikäviä rutiineja. Kaikki tarpeet tyydytetään kaikkien osalta kaikin tavoin."

       Juontajaa ihmetyttää, että miten kukaan voisi olla niin sairas, niin totaalisen pahuuden vallassa, että hän haluaisi poistaa itsensä tästä taivaasta, puhumattakaan siitä että olisi valmis viemään muut pois täältä. Sellainen on tietenkin täysin mahdotonta, hän paasaa, sillä kuten hän jo aiemmin totesi, taivaassa ei ole rajoja; ei pinta-alan kannalta eikä mielenkään kannalta, joten tällaiset paheksuttavat ihmis-hirviöt täytyy raportoida ensi tilassa lähimmälle Kenttä-Nollaajalle. Kenttä-Nollaajien värväystoimistoja löytyy miltei joka kaupunginosasta ja ihmisen tarvitsee vain huutaa apua, niin sankarilliset Kenttä-Nollaajat tulevat juosten apuun, oli avun tarve melkein mikä tahansa. Lähetykset loppuvat miltei aina isoon värisekamelskaan, joka Nollaajien mukaan on laitettu sinne auttamaan ihmisiä ajattelemaan selkeämmin.

Sähkömagneettinen kenttä

Miltei kaikkialle Taivaaseen ulottuva voimistettu sähkömagneettinen kenttä mahdollistaa valvonnan, kontrollin ja ennen kaikkea pyyhkimisen. Tällä taktiikalla kaikki Taivaassa elävät kansalaiset voivat nauttia kivuttomasta ja täydellisestä elämästä. Jos kansalaisella on liian hämmentynyt mieli, tai kansalainen osoittaa tyytymättömyyttä, Nollaajien kehittämä teknologia pystyy pyyhkimään sen pois ja asentamaan tyytyväisemmän persoonan aiemman tilalle. Miltei kuka tahansa voi joutua milloin tahansa satunnaispyyhityksi. Satunnaispyyhkäisyjen olemassaolo ei ole Uuden hallintoelimen alaisessa maailmassa kovinkaan yleisesti levitettyä tietoa ja kutakuinkin vain Syrjäytyneiden kaltaiset täysin yhteiskunnan ulkopuolelle pyrkivät, vihatut kapinalliset tietävät siitä käytännöstä yhtään mitään. Idea on hyvin yksinkertainen. Ihmissilmälle näkymättömiä laitteita lentää joka puolella, monitoroiden ihmisten liikkeitä, puhetta, käytöstä ja ennen kaikkea ajatuskuvioita. Ajatuskuvioista laitteet voivat laskea ihmisen potentiaalisen uskollisuuden auktoriteeteille ja jos ajatuskuviot ovat liian levottomat tai liian pitkälle kehittyneet, puskevat laitteet tämän ihmisen päähän niin vahvoja täsmä-taajuuksia, että hänen muistonsa, persoonallisuutensa ja olemuksensa pyyhkiytyvät olemattomiin. Tämän jälkeen kone ottaa selvää hallinnon tietokannoista, minkälaista ihmistyyppiä hallinto tarvitsee mihinkin tehtävään tapahtumahetkellä. Sitten laite asentaa ihmiseen uudet muistot ja uuden persoonallisuusmatriisin, joka palvelee sen hetkistä yhteiskunnallista tarvetta.

       Tämän lisäksi kaikki kaupat, laitokset ja virkatalot, niiden kyltit ja mainosplakaatit ollaan rakennettu tarkoituksena hypnotisoimaan itsenäisiä mieliä. Sen lisäksi nämä paikat ovat yltä päältä valvontalaitteistoissa. Tällä tavalla lentävät, näkymättömät laitteet voivat helposti ja vaivattomasti löytää kaikki ne ihmiset jotka ovat olleet ilman persoonanpyyhkäisyä kauemmin kuin kaksi vuotta; sellaiset ihmiset ovat lain mukaan suurin vaara yhteiskunnalliselle eheydelle. Tosin nykyistä lakikirjaa on mahdollista lukea vain, jos liittyy Nollaajien värväystoimiston kautta Kenttä-Nollaajaksi.

Toisinajattelun vaarallisuus...

Daradi tutki taskujaan ja toivoi, että sieltä löytyisi edes yksi kolikko jota heittää, jos Onnenonkija päättäisi vielä kunnioittaa häntä läsnäolollaan. Daradi kyllä tiesi, miksi se hullu juoppo oli ottanut hänet silmätikukseen; hänellä oli yksinkertaisesti ollut aivan käsittämättömän hyvä mäihä liian pitkän aikaa. Viime kohtaamisessa Onnenonkija, uskomatonta kyllä, soi Daradille perinteiden mukaisen kohtelun ja antoi tämän kaivaa taskustaan kolikon ja heittää sitä. Kolikko tippui klaava ylöspäin, joka oli Daradin huutama puoli - sekunteja ennen kuin se iski maahan, kuten tapa vaati.

       Daradi tunsi kaikki polut, joita kapinallis-ammattilaiset käyttivät selviytyäkseen taukoamattomasta ja alati tehokkaammaksi kehitetystä valvonnasta. Tosin vastapuoli tietenkin teki kaikkensa puhkoakseen apinan raivolla niihin reikiä. Daradi kuitenkin tiesi parhaiden elektronisten häirintälaitteiden paikat koko kaupungissa seuraavalle vuodelle asti. Tai ainakin toivoi, että hän muistaisi ne sen mukaan kuin tarve vaati. Daradin lähimuisti kun oli katkonaista jatkuvan häirinnän takia.

       Kolikkoa ei saa koskaan noukkia maasta tapahtuman jälkeen, ja -Daradin ei niin yllättäväksi pettymykseksi- hänen taskunsa olivat täysin tyhjät. Daradi oli muistavinaan, että niissä olisi ollut puhelin, mutta hän tiesi muistihäiriönsä viittaavan siihen, että hänet oltiin taas yritetty pyyhkiä ilman toivottuja tuloksia. Daradia kuitenkin huolestutti mahdollisuus aivovauriosta, jos hän ei alkaisi opettelemaan reittien jatkuvaa käyttämistä.

       Ihmismieli on tapojensa orja. Kun näkökenttään osuu jokin kauppa tai laitos jolla on jonkinlainen merkitys suhteessa yksilön menneisyyteen, saattaa hän jäädä tuijottamaan näkemäänsä liian pitkäksi aikaa. Pelkästään tämä näennäisesti harmiton herpaantuminen on nykyisin yksi suurimmista virheistä, mitä voi tehdä. Se näet vahvistaa satunnaipyyhkäisyjen voimaa ja -yhdistettynä kaiken muun teknologian kanssa- saa ihmisen menettämään kontrollin omasta kehostaan, ollen täten täysin suggestion vietävissä. Jos on erityisen paljon tahdonvoimaa, saattaa ehkä maksu- tai värväytymishetkellä havahtua siihen, mitä on tekemässä.

       Kapinallis-psykojen piirissä tätä virhettä kuitenkin pidetään häpeällisenä, sillä tittelin "Kapinallis-psyko" saavat vain ne, joilla on äärimmäisen hienostunut tuntemus ihmispsyykestä tai, niin kuin Daradin tapauksessa, jotka ovat joutuneet pahimmalla tavalla epäsuosioon Nollaajien-Neuvoston kanssa. Ja tällöin yleensä täytyy olla aivan järkyttävän älykäs, sinnikäs ja taitava. Muuten on haltuunotettu.

       "Pitää ymmärtää ihmispsykologiaa tarpeeksi kyetäkseen vastustamaan vallitsevaa todellisuutta, sillä ihmiset lopulta rakentavat oman todellisuutensa." Tämä hyvin helposti väärinymmärrettävä puolitotuus huvitti Daradia mielettömästi. Todellisuuden kumoaminen - loogisesti ajateltuna sehän nimenomaan on perusmääritelmä mielenvikaiselle ja luonnottomalle ajatusmallille. Daradi oli miettinyt asiaa, ja hän uskoi, että nykyinen ympäristöllinen tilanne on päinvastainen: nykyinen, vallitseva todellisuus ei ole aito, vaan se on muovinen kopio, jonka pelkkä olemassaolo pitää sisällään jatkuvaa yritystä kumota objektiivinen todellisuus kontrollin ylläpitämiseksi, tai näin hän ainakin oli lukenut Luonnonmukaisen Mielen manifestista.

       Daradi ei ihan täysin ymmärtänyt kaikkea manifestin teksteistä. Huvittavinta asiassa oli kuitenkin se, että vaikka Luonnonmukaisen Mielen manifestia oltiinkin pidetty foliohattuhuuhaana -hänen itsensäkin toimesta-, jopa se alkoi kuulostaa uskottavammalta kuin Nollaajien jatkuva ylistys nollaamisen jaloja vaikutuksia koskien. Näihin lukeutui muun muassa nälänhädän maailmanlaajuinen kukistaminen, sotien lopettaminen, yleisen perheväkivallan katoaminen ja perusturvan jakaminen kaikille maailmassa tasaveroisesti. Julistus kuulosti kivalta ensimmäisen muutaman kerran, kun sen näki 5-vuotiaana, mutta sitten kun huomasi jokaisen eri ilmoituksen olevan käytännöllisesti katsoen sama sanoma eri kuorissa sitä alkoi vierastaa. 8-vuotiaana sitä alkoi suoranaisesti vihaamaan. Oli huonompi juttu, että Julistuksen jokapäiväinen katsominen oli pakollinen velvollisuus kunnollisille kansalaisille.

       Tosin sen pakollisuudesta kerrottiin vain Yksilön ja Nollaajan kesken, ja näissä juttutuokioissa käytettiin mukavinta kuviteltavissa olevaa kielenkäyttöä nimenomaan korostaen, että "tämä ei ole pakollista, tämä on mukavampaa vapaaehtoisuutta".

       Daradi keskeytti ajatuksensa tutkiakseen katua, jonka varrelle oli pysähtynyt, ja kaiveli mielestään suunnan, johon pitäisi mennä seuraavaksi. Nämä reitit yleensä veivät eräänlaisiin turvasatamiin; varastoihin tai tehtaisiin, joissa oli huoneita, joihin ei oletettavasti olisi pitänyt tulla ketään muita, paitsi kapinallisia. Ainakin niin kauan kuin turvastama oli käytössä. Ne eivät olleet koskaan pysyvästi käytössä ja turvasatamien osoitteet muuttuivat jatkuvasti.

       Kapinallis-psykon eli Syrjäytyneen elämä oli miltei yhtä kovaa orjuutta kuin Yksilön elämä, Daradi tuumi, mutta ainakin siinä sai olla suurimman osan ajasta rauhassa. Daradi ei ollut vielä kohdannut paikkaa, missä voisi puhua niin sanotusti vapaasti, mutta kuulemma se tuottaa rauhaa enemmän kuin rauhan jatkuva pakottaminen. Daradi alkoi hymyillä. Voi olla, että hänen uusi elämänsä täytenä Yksilöiden-vihollisena ja kapinallis-psykona saattaisi tarjota hänelle suurempia saavutuksia kuin koskaan Uskollisena Yksilönä. Daradin rikkinäisessä mielessä orasti heikkona sellainen olettamus, että koko konsepti Yksilöstä oli äärimmäisen mautonta teatteria. Yksilönä olo, siten, kuin Nollaajat sen olivat määrittäneet, tarkoitti jatkuvaa keskittymistä omaan yksilölliseen identiteettiinsä, jonka täytyi olla mahdollisimman erilainen muihin nähden. Oli täysin moraalitonta olla samanlainen kenenkään kanssa. Jos samassa paikkakunnassa yhtäkkiä kaksi Yksilöä olivatkin päättäneet olla Vaaleanpunaisia keijukaisia, oli Nollaajien Taivaallinen velvollisuus pyyhkiä toisen mielestä tämä valittu identiteetti ja korvata se jollain muulla.

       Hän näki mielessään, että hänen tulisi kulkea tien yli vasenta reunaa pitkin ja kävelytielle päästyään mennä viistosti oikealle, mikä veisi suoraan erään asuinrakennuksen seinälle, jota pitkin pitäisi raahautua selkä seinää vasten kunnes päätyisi portaikkoon. Täältä tulisi mennä vielä viidennen kerroksen ovesta sisään huoneeseen numero 17.

       Istuen penkillä, jonka turvallisuusarvo kuluisi umpeen seuraavan puolentoista tunnin kuluttua, hän alkoi tutkiskella ympäristöään odottaen, että tarpeeksi iso määrä ihmisiä olisi odottamassa valojen vaihtumista. Muutamia ihmisiä meni kerran pari, mutta vasta kymmenen minuutin odotuksen jälkeen tien reunaan tuli kuin tulikin peräti seitsemän ihmistä: yksi vanhus, kaksi nuorta ja neljä Täysverkkoa.

       "Helvetti", ärähti Daradi mielessään. Täysverkot olivat jatkuvasti verkossa siten, että jokainen vaatekappale oli jonkilainen lisälaite helpottamaan jatkuvaa surffaamista. Ne ilahduttavasti sekoittivat joskus valvontalaitteistot, mutta Daradi oli aika varma, että niillä saattoi yhtä hyvin olla samanlainen vaikutus häirintälaitteisiin. Tästä huolimatta Daradi harkitsi vakavasti ylittävänsä tien näiden ihmisten mukana, mutta päätti viime hetkellä odottaa.

       Siinä vaiheessa kun valot olivat vaihtuneet vihreiksi, huomasi hän kuitenkin vasemmalla puolellaan itse Onnenonkijan kävelevän häntä kohti leveä hymy laiskoilla kasvoillaan. Tuo roisto tiesi varsin hyvin, ettei Daradilla voinut olla enää yhtäkään kolikkoa taskussaan, jolla hän olisi voinut välttyä pidätykseltä. Silloin Daradi ampaisi kuin nuoli väkijoukon ohi, viistosi oikealle seinää vasten, raahautuen nopeudella, joka sai hänet näyttämään niin naurettavalta, että väkijoukosta kaikki paitsi Täysverkot nauroivat kuin hyeenat. Tämä sai erään Täysverkon säikähtämään sen verran pahanpäiväisesti, että se aiheutti eräänlaisen dominoefektin jossa yksi säikähtää ja törmää toiseen, joka säikähtää ja huutaa kolmannen korvaan, joka puolestaan saa raivokohtauksen kunnes koko suojatie on vain raivoavien, itkevien Täysverkkojen ja yhden hätääntyneen muorin sekä kahden hysteerisesti nauravan nuoren sekamelskaa.

       Yksi Täysverkoista, itkien ja parkuen kovaan ääneen jotain pilalle menneistä orgioista, hyppäsi suoraan seinälle pyrkivän Onnenonkijan eteen. Onnenonkijan kemikaalien kyllästämä keho rysähti Täysverkon kaikin puolin suojaamattomaan sivustaan kuin muurinmurtaja, ja kumpikin kaatui maahan Täysverkon kiljuessa Onnenonkijan alla itkien tällä kertaa tuskasta. Täysverkon sääriluu oli katkennut kuin oksa.

       Onnenonkija nousi tolpilleen Täysverkon itkiessä yhä pilalle mennyttä kliimaksiaan sillä erotuksella, että nyt vollotusta säesti erittäin sinnikäs ''AIH''-aaria. Onnenonkija kaivoi taskustaan jonkinlaisen pienen laitteen, jonka hän vaivattomasti ja häkellyttävällä nopeudella kytki huutavan Täysverkon päässä olevaan virtuaalikypärään. Tämä taas sai Täysverkon kiljumisen loppumaan kuin seinään.

       Onnenonkija ampaisi kuin luoti juoksemaan siihen suuntaan, johon viimeksi näki Daradin pakenevan ja pysähtyi ohitettuaan portaikkoon vievän syvennyksen. Hän jäi paikalleen eikä hänen päänsä hievahtanutkaan. Onnenonkija asetti kyberneettiset aistinvahvistimensa täydelle teholle, hän oli valmiina huomioimaan pienenkin muuttuvan tekijän jokaisessa yksityiskohdassa. Lopulta hän lähti juoksemaan poispäin syvennyksestä kohti seuraavaa rakennusta.

       Daradi oli päässyt huoneen 17 ovelle, kun hän huomasi sen olevan lukossa. Hän meni hetkellisen paniikin valtaan tajutessaan ettei hänellä ollut pienintäkään mahdollisuutta pysyä salassa jos hän yrittäisi murtaa lukon. Tiirikkaa hän ei omistanut eikä hän ollut koskaan ennen saanut avainta. Yleensä ovi jätettiin auki kaikille jotka tiesivät reitit, mutta turvatoimia voitiin tiukentaa sillä reitit saattoivat joutua vääriin käsiin. Daradi toivoi sydämensä pohjasta, että tästä ei ollut kyse.

       Hän ei tiennyt mihin enää mennä, sillä uusi reitti tulisi voimaan vasta noin 10 tunnin kuluttua ja tämän ajan hän olisi halunnut käyttää nukkumiseen, lukemiseen ja, jos vain aikaa jää, kirjoittamiseen. Turvasatamat olivat yleensä täynnä erilaisia kirjoitusvälineitä; vanhoja, nykyään jo antiikkina pidettyjä puusta tehtyjä "lyijykyniä". Tämän pienen tiedonriekaleen Daradi oli saanut joskus kauan sitten, kun eräs kävijä oli jättänyt erääseen turvasatamaan lapun, jossa luki: "Näitten kynien nmi on lyijyknä, mutt niiis ei oo oikeeta lyijyä vaan jotai ihme hiiliseost jonka ei pitäis olla nii vaarallsii, näil o sitt iha hirveen vaikee krjottaa."

       Se oli ollut ensimmäinen kerta, kun Daradi oli koskaan astunut turvasatamaan. Siellä oli tiiliskiven paksuisia tietokirjoja jotka ensikertalaiselle olivat kuin myrkyjätettä ottaa käteensä - saatika avata ja lukea.

       Valkoinen paperi ja pienet kirjoittamiseen tarkoitetut kepit olivat kiinnostaneet häntä enemmän. Turvasatamassa oli myös julisteita joissa selitettiin kuvien kera, miten kynää pidetään kädessä, miten käytetään "terotinta" sekä mikä on "pyyhekumi" ja miten sillä pyyhitään.

       Tunnin kuluttua Daradi oppi jotenkuten pitelemään kynää oikein, ja sitten hän, ensimmäisen kerran elämässään, piirsi.

       Nyt kun Daradi muisteli noita aikoja, hän ei voinut muuta kuin olla huvittunut siitä minkälaista iloa hän oli tuntenut raapustaessaan yhtä yksinkertaista tikku-ukkoa.

       Kyseinen tapahtuma oli kuitenkin saanut hänet hylkäämään kaikki ne mukavuudet, joista hän uskoi olevansa ehdottoman riippuvainen. Nykyään, jos hän katseli ruutua, oli se sitten avoin ruutu tai kypärän välityksellä, häntä alkoi huimata ja hän tuli huonovointiseksi. Daradin kiinnostus liikkuvaan viihteeseen oli hiipunut melkein nollaan, mutta piirtäminen sen kuin kiinnosti enemmän ja enemmän. Viihdettä hän sen sijaan haki kaikista niistä seikkailukirjoista, mitä hän sai käsiinsä turvasatamissa.

       Yksi suuri sääli oli siinä, että harvoin on enempää kuin puoli vuorokautta aikaa olla yhdessä paikassa. Tosin niinkin älyttömiä oli kuultu, että joskus yksi ja sama turvasatama oli ollut käytössä kokonaiset kaksi vuorokautta. Daradi mietti, että silloin hän saattaisi jopa kohdata toisen yhtä epätoivoisessa tilanteessa olevan kuin hän itse, mutta silti yleensä reittejä ja turvasatamia oli sen verran suuri määrä olemassa jatkuvasti ympäri kaupunkia, että todennäköisyys olisi silloinkin parhaimmillaan 50/50.

       Hänen mahdollisuutensa päästä sisään huoneeseen 17 olivat huomattavasti huonommat. Daradi ajatteli, että voisi kokeilla onneaan menemällä takaisin samaa reittiä mitä oli tullut toivoen, että Onnenonkija olisi tarpeeksi kaukana poissa - kunnes hän kuuli portaikosta askelia ja jähmettyi paikoilleen. Daradi oli aivan varma siitä, kenen askeleet ne olivat ja yritti kuumeisesti miettiä mikä suunta voisi olla hyvä ottaa, tajuten lopulta, ettei sellaista ollut. Häirintälaitteet olivat tällä hetkellä hänen ainoa turvansa.

       Daradi tunnettiin jo kaikin puolin vaarallista tietoa levittävänä yhteiskunnan vihollisena. Itsensä naamiointi olisi nykyajan teknologia huomioon ottaen täysin turhaa. Ja vaikka hän osasi jotenkuten torjua satunnaispyyhkäisyt, ei hänellä olisi mitään mahdollisuutta selviytyä Pyykkikonekäsittelystä, mikä häntä täydellä varmuudella odottaisi jos hänen olinpaikkansa tulisi selville.

       Hiki alkoi valua Daradin otsalta silmille hänen kuullessaan portaikosta tulevien askelten lähestyvän uhkaavasti viidennen kerroksen käytävätilaa. Juuri kun hän oli valmis luovuttamaan, sai hän pöhkön ajatuksen: entä jos huone seitsemäntoista olikin tarkoitettu hämäykseksi, ja oikea huone löytyisikin kolmen muun käytävän samalla seinällä olevan oven takaa? Vaihtoehdot olivat enää 18-20, joten Daradi mietti, että jos hän hipoisi seinää pitkin ja kokeilisi joka ovea, saattaisi olla mahdollista, että häirintälaitteet ulottuisivat juuri ja juuri ovien puoleiseen seinämään. Ei siinä ainakaan enää mitään menetettävää ollut.

       Hän alkoi liukua seinää vasten tietäen varsin hyvin, että hänellä ei voinut olla enää kuin muutama sekunti ennen kuin portaikossa oleva hirvitys saavuttaisi viidennen kerroksen. Asiaa ei auttanut se, että Daradin itsensä täytyisi olla paitsi harvinaisen nopea liikkeissään myös harvinaisen hiljainen.

       Daradi hiipi niin nopeasti kuin pystyi seinää pitkin ja kokeili ovea numero 18. Lukossa.

       Kuulosti siltä kuin Onnenonkija olisi jo päässyt kolmannen kerroksen ohi. Daradi nopeutti hiukan tahtiaan, mikä sai hänen vaatteensa kahisemaan seinää vasten toivottua kovemmalla äänenvoimakkuudella. Askeleet kuuluivat neljännen portaissa, ja pian ne olivat puolimatkassa kohti viidettä. Daradi kirosi mielessään huomatessaan huoneen 19 olevan lukossa, mutta aikaa ei ollut hukattavana. Daradi ajatteli, että hän ei ikinä ehtisi ajoissa seuraavalle ja viimeiselle ovelle, mutta tässä vaiheessa ei näyttänyt olevan muutenkaan enää mitään menetettävää. Seinää vasten liimautuneena hän hipsi miltei yli-inhimmillisellä nopeudella vähät välittäen melusta tai häirintälaitteiden mahdollisista rajoista ja tarttui kiinni ovenkahvasta... joka oli lukossa.

       Nyt Daradilla ei ollut enää mitään paikkaa, minne piiloutua. Onnenonkija saisi hänet kiinni ja veisi täystyhjennykseen ja uudelleenohjelmointiin. Mutta jos kerran se oli tiedossa niin Daradi ajatteli; taistellaan sitten loppuun asti, kuollaan sitten saappaat jalassa niin kuin sanotaan.

       Vihdoin, kun askeleet olivat saavuttaneet oikean kerroksen, Daradi säikähti pahanpäiväisesti.

       Säikähtäminen johtui pääasiassa siitä, että se, mitä hän näki tulevan portaikosta oli jotain aivan muuta, kuin mitä hän oli odottanut. Se oli jonkinlainen mekaaninen kantaja, joka kohdisti sensorinsa suoraan kohti huoneen numero 17 ovea. Se liikkui mekaanisilla jaloillaan oven luo ja jäi odottamaan sen eteen. Daradi oli nähnyt kantajia ennenkin, mutta yleensä ne kantoivat pelkkää digitaalista tietoa jota ihmiset lataavat puhelimiinsa. Niillä oli yleensä kaksi jalkaa ja pelkkä laatikko yläruumiin paikalla. Tämä kyseinen kantaja oli selkeästi erilainen. Sen pystyi helposti päättelemään siitä, että laatikon yläosa yhtäkkiä aukesi. Kun se oli odottanut noin viisi sekuntia oven edessä, siitä tuli nauhoite joka aloitti lähtölaskennan kolmestakymmenestä alaspäin.

       Daradi juoksi kantajan luo ja huomasi puolimatkassa sen sisältävän jotain kiiltävää. Hänen saavuttettuaan kantajan tämä jokin osoittautui olevan avain, oletettavasti huoneeseen 17. Daradi otti avaimen, jonka jälkeen lähtölaskenta loppui ja sen korvasi matalataajuinen ääni, joka kuulosti joltain epäselvältä huminalta ja rätinältä. Äkkiä avain lukkoon ja... Mitä?! Ei muka ole oikea lukko? Daradi kirosi mielessään kaikki maailman ihmiset ja muutaman muunkin asian ennen kuin sai taas otteen ajatustensa punaisesta langasta. Hän päätti rauhottua ja kuunnella ympäristöään hetken.

       Kantajan päästämä ääni oli harvinaisen mielenkiintoinen. Se tuntui omaavan jonkinlaisen rytmin. Kuunneltuaan sitä vielä muutamia sekunteja Daradi tunnisti rytmikuvion: "Kitt-Kitt Kitti-Kitti / Kitt-Kitt Kitti-Kitti". Ääni oli häikäisevän mielenkiintoinen. Mitä enemmän sitä kuunteli, sitä monimutkaisemmaksi se alkoi paljastua. Mikä aluksi kuulosti pelkältä matalataajuusmelulta olikin jonkinlainen hypnoottinen sävellys joka vaihtoi äänialtojaan todella vähän mutta tarpeeksi, jotta sen huomasi kunnes... Daradi kuuli sen nyt selvästi. Ääni oli ihmisen, ja se saneli toistuvasti numerosarjaa: "kol-me yksi-yksi".

       Daradi päätteli tämän tarkoittavan kolmatta kerrosta ja huonetta yksitoista. Hän oli vain hädin tuskin ennättänyt tajuta, mitä sävellys oikein tarkoitti, kun laatikko sulkeutui ja kantaja kääntyi takaisin sinne mistä oli tullutkin tällä kertaa äännellen toisenlaisella tavalla. Daradi ajatteli, että olisi kaiken varalta varmaan parasta antaa kantajan mennä ensin, kunnes kammottava ajatus valtasi hänet: mentyään käytävän päähän tässä kerroksessa hän oli saattanut lipsahtaa varsin hyvin alueelle jonne häirintälaitteiden kantama ei yltänyt. Sen enempää haaskaamatta aikaa Daradi loikkasi kantajan yli portaikkoon, josta hän ryntäsi kompastellen kolmanteen kerrokseen huoneen 11 ovelle ja kokeili avainta. Se toimi. Ovi aukesi ja hän hivuttautui sisään nopeasti ja siististi, hiljaisesti sulkien oven perässään.

       Huone oli säkkipimeä, mutta nopea seinien tutkiskelu paljasti valonkatkaisimen olevan miltei etuoven vieressä oikealla puolella. Daradi painoi katkaisinta ja valo paljasti monesta aikaisemmasta paikasta tutun näyn: paljas huone, jossa oli pari pöytää täynnä kirjoja, paperia, kyniä, kumeja, teroittimia ja kynien käyttöohjeita sekä sekalainen kunta viestejä jotka saattavat olla keneltä tahansa niistä monista, jotka joutuvat näitä satamia käyttämään - tai mistä Daradi tietäisi, etteivät jotkin viesteistä olisi suoraan kapinallisten johtavalta elimeltä.

       Daradi päätti jättää piirtelyt ja kirjat myöhemmäksi ja lukaista vain viestit ennen kuin asettaisi itsensä patjalle jota selkeästi siirreltiin usein. Patja kuitenkin vaikutti yllättävän puhtaalta ja tämä sai Daradin pohtimaan, että kuka hitto sitä oikein kävi pesemässä. Ensimmäinen viesti kuului seuraavasti: "Tää ei oo mitään elämää, mutta kiva kun ees joskus elämässä voi päästä rauhassa runkkaamaan." Daradi hymähti, irvisti sanoinkuvaamattomasta kuvotuksesta eikä enää edes välittänyt siitä, kuka patjoja oikein pesi; hän oli vain käsittämättömän kiitollinen siitä. Hän laittoi viestin pinon alapuolelle lukeakseen seuraavan, kunnes kuuli jostain oven ulkopuolelta mitä korviavihlovimman rysähdyksen jota seurasi elektronista rätinää, piipitystä ja jonkinlainen matalataajuinen pamahdus.

       Hetken vallitsi hiljaisuus, jonka lopulta rikkoi pahanilkinen, sekapäisen kuuloinen nauru. Daradin sydän melkein hyppäsi hänen kurkkuunsa - Onnenonkija on täällä!

Jatkuu...?